Oransseja Voikukkia

Poika, petetty, jätetty, istuu bussiaseman penkillä
Yksin mieteidensä kanssa painii
katselee oransseja voikukkia
Kevättä, nuoruutta hän ei iloitse

Ei rakkautta, sitä ei kukaan tiedä
ei ketään, jolle vuodattaa sydämen lyijy
Vain hänen päässään se enää on olemassa

Hän nousee
Sadat rakastaa/ei rakasta -väitteet liiskaantuvat kengän alle

Jossain kaukaisella saarella,
toisella saarella,
hän muistaa sanottiin
Kunhan eivät tule minun luokseni

Ja ne ihmettelee, kysyy. Misuja, tisuja. Onko? Ei.
Ne arvaa. Kertoa vai ei? Lähteä, tulla jätetyksi.
Jokainen valinta johtaa häviöön
Shakkimatti vailla viimeistä siirtoa

Hän vihaa
aamuja, iltoja, päivää, yötä
kauneutta ympärillään

Bussissa synkkyys istuu hänen viereensä.
"Voinko sinulle kertoa mitä tapahtui?
kuinka paljon surua eiliseen mahtui
Vanhempi hän oli kuin itse
Sormet sormien lomitse
kuvittelin käveltäisiin
puistoihin, eteisiin
Hän lähti, minä jäin
ehkä siksi tänne näin
tulin nyt istumaan
yksin pohtimaan"

Hän ei nouse, ei anna pysähtymismerkkiä
mutta pois hän aikoo silti jäädä
Tunnustelee vielä taskuaan
On se siellä, täysin valmiina.

Toverilleen vielä kuiskaa:
"Ei sillä; rakastin minäkin toista
hän vain ei minua
Ei mikään sitä ikinä poista
vaikka en syytäkään häntä, en liioin sinua"
"Jos en tuntisi niin syvästi
en ehkä nyt sanoisi hyvästi."